Aasialainen teatteri

Aasialainen teatteri

Eräs vanhimmista viihteen ja taiteen muodoista on ilman muuta teatteri; monissa eri kulttuureissa maailmassa on oma teatterin historiansa. Meillä länsimaissa nykyteatteri perustuu hyvin pitkälti antiikin Kreikan teatteriin, kun taas Aasian maissa on joidenkin lähteiden mukaan jopa satoja eri teatteri- ja tanssiperinteitä, joista on muodostunut moniin eri maihin omanlaisensa teatteri. Vaikka onkin vaikea tehdä mitään yleistyksiä näistä monista perinteisistä teattereista, voidaan löytää muutamia eroja esimerkiksi eurooppalaisen ja aasialaisen teatterin välillä.

Nukketeatteri

Poislukien joitakin poikkeuksia, eurooppalaisessa teatteriperinteessä nukketeatteri on yleensä suunnattu lapsille; aasialaisessa perinteessä nukketeatteri, ja varsinkin sen alalaji varjoteatteri, on aivan keskeisessä asemassa ja erittäin arvostettu teatterin muoto. Nykyään Aasiassa on monia kymmeniä huomattavia nukketeatterin muotoja, ja voidaan sanoa, että varjoteatteri on antanut juurensa useimmille niistä. Varjoteatterissa nukeilla, jotka on valmistettu jostain ohuesta materiaalista kuten nahasta, heijastetaan valkokankaalle varjohahmoja. Kertoja on pääosassa: hän voi edetä tarinassa käyttäen yksittäisiä nukkehahmoja, joiden raajat ovat ohjattavissa eräänlaisella sauvalla, tai sitten liikuttaen siluettikuvia, jotka kuvaavat kokonaisia ihmisryhmiä. Itse asiassa ryhmänukketeatteriin liittyy myös tanssivia nukkemestareita, jotka huolehtivat hahmojen liikuttamisesta kertojan huolehtiessa tarinan kulusta. Yksittäisten nukkehahmojen teatteri on edelleen hyvin elinvoimainen muun muassa Intiassa, Kiinassa ja Kaakkois-Aasiassa. Ryhmänukketeatteria taas edustavat nang sbek thom -teatteri Kambodzhassa ja nang yai -teatteri Thaimaassa.

Eräs aasialaiselle teatteritraditiolle tyypillinen piirre on myös se, että hyvin usein sillä on vieläkin selkeä seremoniallinen, jopa uskonnollinen, tehtävänsä. Euroopassahan teatterin uskonnollinen puoli ja yhteys uskontoon jäi pois viimeistään renessanssin myötä. Kiinalaisessa kirjallisuudessa on viittauksia siihen, että varjoteatterin perinteet pohjautuisivat jo ennen ajanlaskun alkua kehittyneisiin shamanistisiin rituaaleihin. Teatterin luja yhteys uskontoon Aasiassa onkin varmasti keskeinen syy siihen, miksi siellä on säilynyt niin paljon hyvin varhaisia teatterimuotoja. Aasiassa myös tanssi ja musiikki ovat niin olennainen osa teatteria, että rajojen veto näiden välille on vaikeaa; siksi myös nämä taidemuodot ovat säilyneet poikkeuksellisen hyvin aasialaisessa perinteessä. Monet teatteritraditiot ovat musiikkiperinteen lisäksi saaneet säilytettyä nykypäiviin asti myös tyyppipuvustuksen ja maskeeraustyylin sekä myös erityisen näyttelijäntekniikan, johon liittyy tietynlaiset kasvonilmeet, eleet ja liikkeet.

Kabuki-teatteri

Kabuki-teatteri

Japanilla on aasialaisessa perinteessä täysin oma, suosittu teatteritaiteen muotonsa, nimittäin kabuki-teatteri. Sen historia juontaa juurensa 1600-luvun alkuun, ja on nykyäänkin Japanin suosituimpia teatterimuotoja, ja myös osa Unescon aineettoman kulttuuriperinnön luetteloa. Kabukia tarkoittavat japanilaiset kirjoitusmerkit on muodostettu sanoista taito, tanssi ja laulu, ja ne ovatkin olennainen osa kabukia. Aivan aluksi kabuki-näytelmät saattoivat kestää kokonaisen päivän ajan; tavallista oli että yleisö söi eväitä ja kommentoi lavan tapahtumia äänekkäästi. Ongelmaksi muodostui jossain vaiheessa se, että kabukiin liittyi myös prostituutiota, joskin tämä kiellettiin toki lopulta. Kabukin suosio johtui myös paljon siitä, että se ei ollut riippuvainen yläluokan tuesta, vaan sitä seurasi myös tavallinen kansa; se säästyi siis yhteiskunnallisten murrostenkin aikana.

Nykyään kabuki-näytelmiä esitetään muun muassa Japanin kansallisteatterissa ja Kabukiza-teatterissa Tokiossa. Suurpiirteisesti ajatellen kabuki voidaan jakaa draamallisiin esityksiin, joissa pääpaino on näyttelemisellä, ja tanssillisiin esityksiin, jotka painottuvat musiikkiin ja tanssiin. Monipuolinen lavatekniikka takaa jännityksen kummassakin tapauksessa: lavaan saattaa kuulua käytäviä, salaisia luukkuja tai pyöriviä osia. Näyttelijöillä on tyypillisesti hyvin värikkäät asut ja liioiteltu maskeeraus, ja usein he tasapainoittelevatkin luonnollisen ja liioitellun, jopa groteskin, näyttelemisen välillä. Puhe on monotoonista, ja näyttelijä saattaa jämähtää kesken kaiken tuijottamaan kaukaisuuteen; se kuuluu asiaan. Mutta, kuten Shakespeare aikanaan totesi, maailma on yhtä näyttämöä, ja me kaikki teemme parhaamme näytelläksemme oman osamme: kauan eläköön siis myös aasialainen teatteritaide!