Koti » Blog » Aristoteellinen draama

Aristoteellinen draama

Länsimaisen teatterin historia juontaa juurensa antiikin Kreikkaan, jossa Dionysoksen kunniaksi järjestettiin esityksiä, joissa esiintyjät usein laulun ja tanssin avulla palvoivat viinin ja hedelmällisyyden jumalaa. Aristotelesta pidetään ensimmäisenä henkilönä, joka antoi teatterille muodon teoksessaan Runousoppi.

Aristoteles oli kreikkalainen filosofi, joka vaikutti koko länsimaisiin tieteisiin tuhansien vuosien ajan aina tähän päivään saakka. Hän tutki muun muassa tähtitiedettä, anatomiaa ja fysiikkaa, ja oli ensimmäinen, joka luokitteli draaman ja siihen sisältyvät elementit. Aristoteles vaikutti vuosina 384 – 322 ennen ajanlaskun alkua. Vielä tänäkin päivänä Aristoteleen opit ovat käytössä, ja niihin perustuu koko länsimainen teatteri-, televisio- ja elokuvatuotanto. Jos näytelmiä analysoi, huomaa helposti yhteneväisyydet Aristoteleen oppeihin. Ihmisluonto ei ole muuttunut niin paljon reilussa 2000 vuodessa, perinteinen tarinankerronta on syvällä kulttuurissamme.

Tragedia, komedia ja epiikka

Aristotelen Runousoppi analysoi aikansa näytelmiä, ja siihen kuuluu osiot sekä tragedialle että epiikalle. Komedian osuus on kadonnut, mutta ollaan vahvasti sitä mieltä, että se myös sisältyi alkuperäiseen teokseen. Aristoteles kuvaili kerrontaa jäljittelyksi, ja ihmisten saavan tyydytystä tunnistaessaan kerronnassa normaaliin elämään kuuluvia komponentteja. Tragedia eli murhenäytelmä on tarina ihmisistä, jotka kohtaavat murheellisen kohtalon. Klassisesti se kertoo korkea-arvoisista henkilöistä, ja huokuu arvokkuutta. Olennaista tragedialle on hamartia, traaginen erehdys, josta kertomus saa sysäyksensä. Sankari suorittaa erehdyksen vapaaehtoisesti, ja tarkoituksena on saada katsoja tuntemaan sääliä päähenkilöä kohtaan. Samalla tavalla yritetään saada katsoja vihaamaan antisankaria. Yleensä vuorokauden sisään sijoittuva tragedia kerrotaan niin, että katsoja voi kehittää tunnesiteen roolihahmoihin. Katharsis, eli emotionaalinen puhdistuminen on tragedian kliimaksi, jossa katsoja voi suhtautua tunteisiinsa kehittyneemmällä tavalla. Epiikka on tragedian kanssa samantyylinen kerronnan laji, mutta Aristotelen mukaan se on kertovampi kuin tragedia. Epiikka käyttää vain yhtä runomittaa, ja kuten tragediakin, hahmot ovat hyviä ihmisiä. Epiikka on laajamittaisempi ja nykyisin parhaita esimerkkejä ovat runomittaiset eepokset, kuten Ilia ja Odysseia tai Kalevala. Komedia, eli huvinäytelmä on Aristotelen mukaan kertomus, jossa esiintyy vähempiarvoisia ihmisiä. Se keskittyy kehnojen ihmisten naurettavien puolien jäljitelemiseen. Suosittuja hahmoja oli antiikin kreikassa muun muassa valtiomiehet, joille yleisön oli helpottavaa nauraa.

Aristoteellinen draaman kaari

 

Aristoteles oli ensimmäinen, joka tutki teatteria tieteellisestä näkökulmasta. Sen lisäksi, että hän jaotteli teatterin kolmeen erityyppiseen kerronnan lajiin, Aristoteles myös hahmotteli draaman kaaren. Nykyään on itsestäänselvää, että tarinalla on alku, keskikohta ja loppu, mutta draaman analysoiminen tekee siitä tieteellisempää ja Aristoteles oli ensimmäinen, joka määritteli näytelmien kerronnan. Aristoteles painotti, kuinka tärkeää on lineaarine ja looginen juonen kulku, ja tapahtumien järjestäminen niin, että ne ovat uskottavia. Katsojan henkinen sitoutuminen draamaan tapahtuu vain, jos näytelmä on merkittävä kokonaisuus, ja juonessa tapahtuu muutoksia. Aristoteles jakoi näytelmän viiteen eri osaan, ja kaavio yleensä esitetään kolmion muodossa niin, että kolmannen näytöksen keskikohta on kolmion kärki eli draaman kliimaksi. Ensimmäinen näytös on esittelyä, toisessa juoni tiivistyy ja kolmannessa näytöksessä tragedian sankari tekee kohtalokkaan virheen, josta syystä juonen suunta muuttuu merkittävästi. Neljäs ja viides näytös kuvaavat tarinan sankarin toimia kliimaksin jälkeen, ja eri juonenkäänteiden kautta tapahtuvaa itsensä ja virheidensä hyväksymistä ja vastuun ottamista. Samanaikaisesti katsojan tunnetilan odotetaan säälin ja pelon sekä vihan kautta näytelmän lopussa tapahtuvaa ratkaisua kohden, ja päättyvän katharsikseen. Vaikka viisinäytöksistä teatteria nykyään paljonkaan harrasteta, samankaltaiset ja samoihin paikkoihin sijoittuvat juonenkäänteet löytyvät modernistakin näytelmäkirjallisuudesta. Katsojan mielenkiinnon ylläpitäminen ja tunteiden kanssa leikkiminen ei ole suuresti muuttanut muotoaan, Aristoteleen opit ovat vieläkin ajankohtaisia.

Aristoteellinen draaman kaari